Jo pitkään, olen tuottanut tekstejä ja rustaillut runoja pöytälaatikkoon. Kirjoittaminen on aina ollut levottomalle sielulle jatkuvan liikkeelläolon vastineeksi ominta. Viimeisiin vuosiin on mahtunut paljon, joissa kynäily on lenkkipolkujen lisäksi toiminut usein valonkantajana.

Ilmeisesti jo syntymässäni vaaleanpunaiset lasit saaneena, jaksan loputtomasti uskoa maailman kauneuteen, ja siihen, että se kantaa lopulta aina juuri sinne, minne kuuluukin. Tähän olen nojannut silloinkin, kun värit ovat korvautuneet mustalla. Pientä arkkua maahan laskiessani. Vuosia pienten taistelijoiden, joiden alku tähän taivallukseen ei ollut helpoin mahdollinen, kanssa valvoessani. Eropapereita pitkän liiton jälkeen kirjoittaessani.

En ajattele, että meille tapahtuu hyvän lisäksi pahaa. On vain asioita, joista osaan voimme vaikuttaa, osaan emme. Niihin, jotka eivät ole omassa vallassamme, voimme valita suhtautumisemme. Loppujen lopuksi elämässä merkitsee vain onnellisuus ja rakkaus. Ne asiat, jotka tekevät onnelliseksi, saavat rakastamaan. Niitä olen saanut kokea ja tuntea paljon. Kiitollinen siitä. Nautin suunnattomasti hetkistä ja retkistä, kun pääsen niin kauniiseen paikkaan, että sielu tanssii näkemästään.

Yritän joka päivä muistuttaa itseäni, että kaikki on vain lainassa. Elämäkin. Joka on omalla kohdallani pitänytkin huolta, ettei tuo totuus pääse katoamaan. Mikään ei ole ihmisyydessä niin pelottavaa, kuin unohtaa oma pienuutensa tässä universumissa.

Nyt elämä on tuonut eteen ajan, jolloin on vihdoin mahdollista toteuttaa itseään aiempaa enemmän. Päivätoimisen sairaanhoitajan arjesta irtoaa siivu myös blogin pitämiselle. Toivon, että joku sielunsisko tai -veli löytää itselleen jotain sanoistani ja lauseistani. Ehkä joku runoistani liikauttaa lukijansa sisällä jotakin.

Siitä ainakin haaveilen.