Eipä yllätä, että on taas sunnuntai, kun tajunta alkaa tunkemaan tekstiä siinä määrin, että sitä on pakko jo kumota paperille. Tämä aamu on ollut jotenkin poikkeuksellisen kaunis. Havahduin tuossa terassilla kahvia juodessani siihen, että olo on normaalista erilainen. Levottomaksi sieluksi kummallisen rauhallinen, jopa seesteinen. Olen viettänyt suuren osan viikonlopusta vain omien ajatusteni kanssa. Jossain aiemmassa tekstissäni tuossa sivusin, että mikään ei ole niin pelottavaa, kuin unohtaa oma pienuutensa tässä universumissa. Yhtä pelottavaa on, jos ihminen ei uskalla kohdata itseään yksin. Jos ympäristö täytyy täyttää koko ajan äänillä ja toisilla ihmisillä, ettei kuulisi oman päänsä sisältöä, jota ei kestä. Silloin sanoisin, että pitää olla huolissaan.

Ehkä itselleni diagnosoimaani ikäkriisiä ei sitten olekaan, vaikka kalenteri ilmoittaakin, että tänään tuli taas neljä vuodenaikaa täyteen edelliseen numeroon. Numeroita nimenomaan. Tästä sain aasinsillan tähän ihmissuhteita pohdiskelevaan postaukseeni.

Omalla kohdallani tuo ”ikä on vain numero”-klisee on kyllä pitänyt erittäin hyvin paikkansa. En muista koskaan vielä haaveilleeni olevani nuorempi (tai vanhempi). Monesti tilanteessa, jossa syystä tai toisesta, joku päätyy kysymään esimerkiksi jonkun ystäväni lukemaa, menen hiukan hämilleni. En ole itse välttämättä ajatellut tuota asiaa, tai se ei ole edes tullut puheeksi. Ystävyysuhteeni kun eivät ole koskaan perustuneet ihmisen ikään.

Ihastun ja rakastun ihmisiin aina, aina persoonana. Siinä eivät vaikuta ikä, ammatti, muut ns. statukset, historia, toisten mielipiteet…Jos kiinnostun jostakin, olen havainnut samaa ”aallonpituutta”. Saatan myös olla käynyt vaikka miten pitkiä ja syvällisiä keskusteluja ihmisen kanssa, ilman että asiaa työ, on otettu kertaakaan puheeksi. Nautin siitä. Mielestäni kulttuuriimme kuuluu turhan ikävästi edelleen jonkinlainen arvottaminen sen perusteella, mitä tekee työkseen. Ja kuinka paljon tekee. Mitä enemmän, sen parempi. Jos ei ole vähintään yhden burn outin läpikäynyt, voiko olla edes yhteiskuntakelpoinen. Kun pitäisi valita, ja joskus on täytynytkin, teenkö mielekkäämpää työtä hyvässä ilmapiirissä huonommalla liksalla, kuin että olosuhteet olisivat päinvastaiset. Ei ole tarvinnut edes harkita. Yksikään työ, ei ole (mielen)terveyden menettämisen arvoinen.

En koskaan lähtökohtaisesti usko, vai pitäisikö sanoa tahdo uskoa, pahoja puheita. Haluan tehdä omat tulkintani, muodostaa mielipiteeni asioista ja ihmisistä itse. Henkilö, jolla on tarvetta suoltaa selän takana tai käyttäytyä muuten ikävästi, on yleensä täynnä huonoa oloa syystä tai toisesta. Tuolloin on helppo nähdä asioita negatiivisessa valossa, syyttää maailmankaikkeutta ja toisia ihmisiä vastoinkäymisistämme. Elämässä on tullut otettua aika paljon hymyillen vastaan sellaista, jonka joku toinen voisi mieltää loukkauksina. Mielestäni se, että on ilkeä vain ilkeyttään, suomen kielessä käytetään usein adjektiivia vittumainen, kielii vain omasta huonosta olosta, jota ei osata kanavoida, ja joka on aivan riittävä rangaistus ihmiselle itselleen. Elää tuon kanssa, ilman, että keksii keinoa purkaa sitä muuhun kuin kanssaeläjiin.

Olen tänäkin päivänä tolkuttoman onnellinen ja kiitollinen kaikista ihanista ihmisistä, joita lähelläni on. Jotka kestävät minua juuri tällaisena omana itsenäni, levottomana sieluna. Sitäkin on tullut kokeiltua liikaa; tunkea itseänsä muottiin, mihin ei sovi. Vähän sama asia, kuin myydä sielunsa.

Näissä mietteissä, edelleen vaaleanpunaiset lasit silmillä, lähden syntymäpäivänäni uudelle, toivottavasti kauniille kierrokselle auringon ympäri. Viimeisin on ollut kyllä niin vaiherikas, että on vaikea kuvitella seuraavan vetävän sille vertoja. Toivon seuraavaankin kuuluvan paljon uusia ihania paikkoja, tilanteita ja ihmisiä. 93-vuotias pappani tosin äsken onnittelupuhelua soittaessaan totesi, että olkoon jokainen vuosi, jos ei muuta; opiksi, ojennukseksi ja nuhteeksi 😉

1+