Olen huomannut tässä viimekuukausina, että sunnuntait aiheuttavat nykyään allekirjoittaneessa eksistentiaaliseksi kriisiksi tulkittavissa olevan tilan. Miksi juuri tuo viikonpäivä, en osaa sanoa. Sillä, kuinka viikonloppu on vietetty, ei tunnu olevan mitään merkitystä. Jos edellinen yö on mennyt runoja raapustaessa, PepsiMaxia siemaillen, lopputulos on sama kuin (vanhoina hyvinä aikoina ennen koronaa vietetyn) täysviihteellisen vapaaviikonlopun jälkeen.

Nuorempana en muista tällaista olleen. Ehkä tämä on suljetun maailman aiheuttamaa klaustrofobiaa? Tai liekö jokin ikäkriisi kyseessä näin kevään lapsen syntymäpäivän korvilla, vaikka seuraavalle vuosikymmenellekin on vielä kierroksia auringon ympäri. Nykyään olisin joka pyhä valmis vaihtamaan alaa, tai ainakin työpaikkaa, myymään asunnon ja muuttamaan kauas, mahdollisimman kauas. Luulen, että tuon sunnuntaisekoilun päässäni aiheuttaa se, että nenäni edessä on viimeaikojen suurten elämänmuutosten jälkeen tietyllä tapaa kaikki, kuin kirkuen; ala elämään nyt tässä sitä tasapainoista arkea.

Siinä juuri, väitän, levoton sielu eroaa vähemmän sellaisesta. Se tarvitsee aina jotakin, joka pitää hiukan tuulessa. Kauan itsekin etsin sitä maagista, tasapainon tilaa, kunnes tajusin, että se ei edes ole elämässäni se tavoittelemisen arvoinen asia. Selittelin milloin mistäkin syystä pienesti kallellaan olevaa venettäni sillä, että “tämä on nyt se ja tuo vaihe”. Vasta kun lakkasin odottamasta illuusiota jostakin valmiista ja täydellisestä, aloin elää. Aika monta vuotta meni ymmärtää, että usein itse matkalla on paljon enemmän tarjottavaa, kuin sen päämäärällä.

Matkalla en tarkoita tässä, että pitäisi välttämättä nauttia enemmän neljäntoista tunnin lennosta toiselle puolelle maapalloa, kuin kohteesta. Puhun pienistä, jokapäiväisistä matkoista. Rakastan sitä tunnetta, kun vedän juoksukengät jalkaan ja sydän kiihdyttelee jo pelkästään siitä odotuksesta, kuinka ihanaa on kohta laittaa tossua toisen eteen. Olen elänyt nekin ajat, kun niin “täytyi” tehdä. Vaikka olisi ollut kuinka väsynyt, vaikka joka solu kropassa huusi, että ei jaksa. Piti jaksaa. Piti pysyä kunnossa. Piti harrastaa. Mitä milloinkin.

Usein juostessani ajattelen, että eipä tämä koskaan loppuisi. Juokseminen itsessään, tekee olon niin euforiseksi, ei vain sen jälkeinen olotila. Siinä on syy, miksi jo lähes kymmenen vuotta sitten siihen jäin koukkuun. Saman tunteen tekee uuden runon synnyttäminen. Itse kirjoittaminen on aina kauniimpaa, kuin lopputulos. En ole kuitenkaan pitämässä juoksublogia, niitä on riittävästi. Runoblogeja toki vähintään saman verran. Tähän päädyin kuitenkin kahdestakin syystä. Näistä suurimpana se, että runoillani ei ole niiden kirjoittamisvaiheen jälkeen itselleni enää kovinkaan paljon annettavaa. Sisälläni  on herännyt pieni ajatus, toive, että jollekin toiselle voisi olla. Toiseksikin, olen niin pitkään suoltanut sanahelinääni sosiaaliseen mediaan, että tunsin tarvitsevani jonkin muun kanavan, ihan jo läheisteni mielenterveyttäkin ajatellen. 

Blogin perustaminen on yllättänyt positiivisesti. Pelkästään sivuston luominen on saanut aikaan jo taas tunteen nauttia itse tekemisestä, ilman että odottaisi vain valmista. Koska sitähän tämä ei (onneksi) koskaan tule olemaan.

En tällä omalla “elämänfilosofiallani” tarkoita, että ihmisellä ei pitäisi olla tavoitteita. Tottakai on hienoa, kun voi odottaa jotakin asiaa. Oman lapsen syntymää, talon valmistumista tai vaikka sitä seuraavaa reissua johonkin päin tätä kaunista palloa. Mutta näihin kätkeytyy myös se, kuinka tuosta “passaroinnista” ei saisi tulla elämän pääprioriteetti. On surullista, jos suurin osa ajasta valuu hukkaan vain odottaen. Sitten kun-elämä on myös siitä pelottava, että odotukset eivät läheskään aina toteudu. Eivät ainakaan sellaisena, tai sillä aikataululla, kuin oli itse kuvitellut. Joskus matka vain loppuu hyvinkin kesken, siltä se ainakin tuntuu, vaikka asia ei omissa käsissämme olekaan. Silloin voi kiittää itseään, jos edes suurimman osan oli tässä ja nyt. Ei menneisyydessä tai tulevaisuudessa.

Jokainen tarvitsee tuon oman juttunsa. Sen, missä matka on tärkeämpää kuin itse päämäärä. Jos se on sinulle runoja, tervetuloa!

4+